Syksy on uudistumisen aikaa. Itsekin uudistan itseäni; hyppään uusiin saappaisiin muutamallakin elämän osa-alueella. Töissä siirryin syyskuun alussa toiselle toimialueelle, tällä kertaa sairaanhoitajan tehtäviin. Siviilissä olen ostanut ensimmäisen oman asuntoni.
Yhtäkkiä elämässä tapahtuu isoja asioita nopeassa tahdissa. Tieto työpaikan saannista ja asuntotarjouksen hyväksymisestä tulivat saman viikon sisällä. Hetkittäin vain seisoin kaiken myllytyksen keskellä hämmästyneenä. Tuntuu kuin olisin voittanut lotossa 7 oikein. Yhtäkkiä kaikki on hyvin. Ei sillä, että ne olisivat aikaisemmin olleet huonosti. Kaikki on nyt vain todella hyvin. Odotan jonkin sotkevan kaikki uudet suunnitelmani, puhkaisevan tämän ihanan kuplani.
Ei tämän pitänyt mennä näin. Mulla oli suunnitelma. Piti säästää ja odottaa, tehdä töitä unelmien eteen kuin pieni muurahainen. Yhtäkkiä pitikin jo miettiä asuntolainan marginaaleja ja eläkeikääni. Mitä asunnolle tehtäisi jos kuolisin. Paljonko haluan J:n saavan rahaa henkivakuutuksestani.
Kuukaudibudjetit ovat menneet uusiksi. Säästötavoitteet ovat menneet uusiksi. Sisustuskin menee uusiksi. Rahamäärä, joka meni ennen asuntosäästämiseen, onkin nyt vapaata riistaa. Osa toki menee hieman nousseisiin asumiskustannuksiin, mutta kuukausibudjettiin ilmestyi yllättäen taas hieman lisää löysyyttä. Luonnollisesti keksin taas uusia säästökohteita, mutta nyt alkuun varsinkin edessä on paljon uusia hankintoja.
Tuntuu kuin loisin nahkani. Vaikka muuttomatka ei fyysisesti ole pitkä, tuntuu se henkisesti valovuosilta. Vasta vuosi sitten olin valmistumassa. Nyt olen töissä pitkällä sopimuksella ja muuttamassa ensimmäiseen omaan asuntoon. Lahjoitin opiskelijahaalarini pois, kun en keksinyt sille mitään käyttöä. Samassa rytäkässä lähtivät sohva, sänkyni patjoineen, olohuoneen hyllyt, tiskikone, pari jakkaraa, vaatehuoneessa pölyttynyt akvaario, parvekkeen kalusteet, J:n työpöytä ja keittiön pöytä.
Tämä blogikin loppuu sopimukseni päättyessä syyskuun loppuun. Vuoden mittainen blogisopimus toi arkeeni kaivattua kirjoitusrutiinia. Opin voittamaan writer’s blockini ja kenties paremmaksi kirjoittajaksi. Äitini kysyi, koska aloitan seuraavan blogini. Ensin ajatus seuraavasta blogista tuntui täysin absurdilta ja ajattelin kohdistavani kirjoittamistani proosaan. Sulateltuani asiaa muutaman päivän alkoi seuraava, jo kolmas, blogi tuntua luontevalta jatkumolta, suorastaan itsestäänselvyydeltä.
Tämä on viimeinen postaukseni, viimeinen tarinani Ylioppilaskylän kolmiosta. Kirjoitan näitä viimeisiä sanoja olohuoneen lattialla istuen, muuttolaatikot ympärilläni. Fiilis on samalla jännittynyt, samalla toiveikas. Hyvin me pärjätään isossa maailmassa.